Senja Mäkinen ja Kalevala MM-kilpailut
Olen monasti miettinyt ja muistellut Kalevala MM-kisojen
olemusta yrittäen hahmottaa niiden merkitystä niin itselle kuin mahdollisesti
Suomen kulttuuriperinteelle.
Yksi asia on ainakin varma: sellaisia tapahtumia kuin kilpailut vuodesta 1995
vuoteen 2002 ei enää voi järjestää. Ne olivat niin monessa mielessä
aikansa lapsia. Eikä vähiten henkilökohtaisista syistä. Kisojen synnytti
henki ja kipinä, jota pitivät yllä yhtä lailla järjestäjät kuin
esiintyjät. Ilman eräitä ainutlaatuisia kokemuksia tapahtuma olisi saattanut
hiipua jo ensimmäisiin kisoihinsa vuonna 1995.
Minulle pakkomielle runokisoihin syntyi kesällä 1993 tavattuani ainutlaatuisen karjalaisen perinteentaitajan Stepanie Kemovan Kiestingissä. Se oli vahinko, joka teki valokuvaajasta kalevalaisen runon salaisuuksien selvittäjän ja katoavaksi kokemani perinteen elvyttäjän. Saatuani kansanmusiikin gurun Heikki Laitisen kiinnostumaan ideasta oli myös lehdistö ja radio mukana seuraamassa ensimmäisten kilpailujen yllättävääkin menestystä. Aika oli otollinen monella tapaa: uusi kansanmuusikoiden sukupolvi oli opiskellut runonlaulua ja tapahtuma oli hyvä väylä saada julkisuutta. Kaikista 1990-luvun kisoista tehtiin radio-ohjelmat YLEn Ykköselle ja lehtiartikkeleita ilmestyi Hesaria myöten.
Minulle kisojen ydin ei kuitenkaan ollut pelkästään nuorten laulajien ilmaisutaito vaan Suomen kansan syvät tunnot ja sananainen arkku. Ensimmäiset kisat sähköisti iäkäs Urpo Nuorva Jyväskylästä vaikuttavalla Talvisodan Kronikallaan, maanmainio kansanseppä Johannes Kekkonen toi siihen ripauksen raikkaalla kylähulluudellaan, ja tunnelmaa loi myös aito itkuvirsien taitaja Klaudia Vonkkanen Varkaudesta. Löysin kilpailuista sen mihin olin uskaltanut uskoa: suomalaisen kalevalaisen luovuuden ja kansanhengen. Järjestäjänä minua ajoi myös vielä henkilökohtaisemmat syyt uusiin koitoksiin. Vienan Karjalassa tapaamani ihmiset olivat yhtälailla innostuneet heidän laulunsa merkityksestä tapahtuman alkuunpanijana. Uhtualainen Jelena Pirhonen oli paitsi minun myös pienen tyttäreni opettaja ja kannustaja. Koin olevani ikivanhan runoaarteen esittelijä ja sponsori. Isänä olin iloinen myös lasteni mukanaolosta. Kuusivuotias Moona sai jopa kunnian laulaa niin radiolle kuin kuvausryhmille Karjalassa opittuja lauluja. Hän sai varmasti mukavia muistoja tehtävästään perinneketjun nuorena lenkkinä.
Kisossa kohtasivat ainutlaatuisella tavalla vanha ja uusi Suomi. Ennen sotia lapsuutensa ja nuoruutensa viettänyt sukupolvi toi siihen vanhojen satujen ja tarinoiden lapsenomaisen, viisaan hengen. Tapa, jolla vanha polvi hakeutui kisoihin ei ollut varmasti sattuma: ilman heitä perinne olisi katkennut. Vanha Suomi ja vanha Karjala aivan kuin vaivihkaa löysivät väylänsä joutsenlaululle, joka "viisaampien" mielestä oli laulettu jo kauan sitten.
Kolmannet Kalevala MM-kilpailut vuonna 1997 olivat vedenjakaja tapahtuman
pienessä historiassa. Loppukilpailun taso oli korkea ja tuomaristo pullisteli
arvovaltaa ja tietämystä:
erikoistutkija Anneli Asplund, muusikko Vesa Mäkinen, ohjaaja Esa
Kirkkopelto sekä dosentti Lauri Harvilahti vastasivat voittajien valinnoista.
Kuten mainitsin, myös tyttärelläni oli rooli kilpailuissa.
Kyseisenä vuonna hän osallistui myös juontohommiin seitsenvuotiaana
pikkutyttönä.
Senja Mäkisen puolestaan ilmoitti kisoihin hänen tyttärentyttärensä. Kun
kilpailun voittaja julistettiin, Senja ei mietteissään heti kuullut
nimeänsä, eikä ymmärtänyt tulleensa kruunatuksi. Tuomariston puheenjohtaja,
nykyinen Suomen Kirjallisuuden seuran johtaja Lauri Harvilahti oli yleisön
kanssa ollut yhtä otettu Senja Mäkisen huikeasta Peili -runosta ja Senjan
ilmeikkäästä esityksestä. Peili aloitti Suomen valloituksensa ja Senjalle
tuli vientiä! Sain parin päivän päästä häneltä kirjeen, johon hän oli
kiitosten kera kirjoittanut Moona -tyttärelle Taikakissa -runon.
Taikakissa, kuten monet muutkin Senjan uuden luovuuden hedelmät levisivät pian
erilaisten julkaisujen ja radio-ohjelmien kautta laajemmalle yleisölle.
Senjan runous oli juuri sitä, mitä olin etsinyt:
ihastuttavaa uutta suomalaista kansanrunoutta. Kansanrunouden merkit se täytti
jo sillä, että ihmiset omivat sen pian osaksi elämäänsä. Peili -runo ja Koiviston
kirkkopetäjä ovat lausujien kestosuosikkeja. Senjan lämpimästä
huumorista esimerkkinä käyköön valkosipuli -runo, jonka hän
kirjoitti pitämilläni runokursseilla vuonna 1999 Leppävaarassa. Senja on usein
kiittänyt minua antaessani hänelle kisojen myötä uuden elämänkipinän ja
innoituksen miehensä poismenon jälkeen. Yhtä paljon haluan kiittää Senjaa
tärkeimmän tukijan ja kannustajan roolista. Samaisten kisojen jälkeen aloin
saamaan kritiikkiä ja suoranaista lokaa silmille
"harrastelijamaisuudesta". Kisoissa huonosti menestynyt tamperelainen
äidinkielen opettaja perusti oman runoseuransa ja alkoi nostaa profiilia pilkkaamalla lehdissä
minua, jolla ei ollut kielitieteellisiä loppututkintoja tai
maisterin papereita.
Senja Mäkinen tiesi vaikeuksistani ja kannusti minua
eteenpäin.
Turha oli minun selitellä, että halusin rohkaista Suomen hiljaista kansaa nousemaan esiintymislavoille ja kaivamaan ne unohdetut mestariteoksensa pöytälaatikoista muiden iloksi ja mikä tärkeintä: tekemään uusia runoja uusista aiheista vanhalla mitalla! Ja kansahan teki. Runorumpu ja Runoräppänä ovat tämän prosessin todisteita. Suuri osa niiden runoista syntyi järjestämilläni kursseilla, bussimatkoilla Karjalassa tai kilpailuja varten. Eikä ole sattumaa, että sijoitin Senjan Runorummun kanteen lausumaan. Ilman hänen kaltaisiaan innoittajia, kannustajia ja runoilijoita prosessi olisi hiipunut parissa vuodessa. Senjan ohella muita poismenneitä runosieluja ovat olleet Johannes Kekkonen, Jelena Pirhonen, Stepanie Kemova sekä muiden muassa Inkeri Nylund. Tässä yhteydessä lausun vielä lämpimät kiitokset perusteelliselle mestarille Urpo Nuorvalle, joka intoutui tekemään laajan kalevalaisen runoelämänkerran Volmar Shildtistä ja Elias Lönnrotista. Runoräppänä on tulvillaan muitakin mahtavia runohelmiä kymmeniltä tekijöiltä.
Suurin kiitos puolestani kuuluu kuitenkin Senjalle, joka vielä vanhuuden vaivoista välittämättä halusi aina osallistua yhdistyksemme tapahtumiin ja retkiin. Unohtumaton oli varsinkin Senjan ja Jelena Pirhosen kohtaaminen Uhtualla Vienan Karjalassa kesällä 1998. Niin. Tässä on yksi syy, miksi en ole ryhtynyt järjestämään samanlaisia kisoja tällä vuosituhannella. Kisojen liekkinä oli henki, jonka muoto vasta nyt jälkeenpäin alkaa hahmottua. Ja ehkä olen tänä päivänä liian oppinut, en osaa olla enää naiivi, innostava amatööri, johon näkymättömien lankojen oli helppo vaikuttaa. Pitäisi tehdä jotakin ihan uutta, runoja ei viisivuotissuunnitelmilla ja juhlavuosilla maailmalle tuoda. Mutta tehdyt runot elävät omaa elämäänsä. Ne leviävät myös sähköpostien avulla ihmisiä ilahduttamaan. Tunnet kenties tietokone- ja läskinlähdetysmanaukset? Olet myös saattanut liikuttua vanhuutta lempeästi kuvaavan Peili-runon sanomasta?
Ehkä nämä uudet nykyväinöilmiön lapset herättävät juuri sinut toimimaan ja runoilemaan?
Senja Mäkinen nukkui pois 8.3.2007. Kunnia hänen muistolleen!
Espoossa 17.3.2007 Vienan Karjalan Ystävät ry:n
puheenjohtaja Petri Niikko
Kalevala MM-kisojen statistiikkaa
Valkosipuli
Kun on tauti alkamassa,
nuhatauti tarttumassa
ota silloin sipulia,
valko- sellaista valitse.
Yksi kynsi yskähäsi,
kaksi päivässä parempi.
Osat kuivat ensin kuori, sisusosat syötäväksi.
Palastele paljaat kynnet,
levittele leivällesi.
Haukkaa suurella halulla,
vaikka kieltä kirveltäisi!
Jos on nokkasi nuhainen,
Iaita siivu sieraimiisi.
Haju sievä on sipulin
- tuoksu hieman tuimanlainen pahat piilossa pitääpi,
turman tuojat tuonnempana.
Taudin kantajat katalat
eivät liki liihottele.
Senja Mäkinen
Senja Mäkinen tapasi Jyskyjärvellä 1998 laulajat Helmi Rekinan ja Veera
Metelevan. Uhtualla Senja ja Helena Pirhonen hemmottelivat muita matkalaisia
parhailla esityksillään.
Kaksi perinnettä kohtasivat runonlaulajan pirtillä!
....Siitäpä alkoi sively.
Joka purkista pakersin,
joka putkesta pusersin
silmäluomille sinistä,
poskipäilleni punaista
kaulalleni kaikenlaista
kovin paksulti paneksin...