Runonkerääjä I.K.Inhan mietteitä Kalevalasta ja kansanrunoudesta
Julkaistu vuonna 1911 kirjassa Kalevalan laulumailta, joka pohjautuu
vuonna 1894 suoritettuun valokuvaus- ja perinteenkeruumatkaan Vienan Karjalassa

Into Konrad Inha oli varsin ansiokas kansanperinteen tallentaja. Hänen analyysinsä kansanrunoudesta ovat nykypäivänä päteviä
ja lienevät vaikuttaneet 1900-luvun kansanperinteen tutkimukseen. Olihan hänellä pohjana omakohtainen kokemus paitsi runonlaulajista,
niin myös vienankarjalaisesta kulttuurista peräti puolen vuoden mittaisen matkan ajalta. Inhan käsitykset ovat yllättävän moderneja. 1900-luvulla oli vallalla ajatus,
että Kalevalan runot oli luotu Länsi-Suomessa ja että Viena vain olisi takapajuinen provinssi, jossa runot pysyivät säilössä. Nyttemmin ollaan taas palattu antamaan arvoa
Karjalalle runojen luomisympäristönä. Tekstissä on myös pientä kritiikkiä Kalevalaa kohtaan.

"Voimme Kalevalan rakentamista verrata kreikkalaisen temppelin uudestaan pystyttämiseen raunioiksi hajonneista lohkareistaan. Sillä tavalla on Ateenan Akropoliilla vanhoja temppeleitä saatu uudelleen kohoamaan jälkimaailman ihailtavaksi vanhain helleenien kuolemattomina taideluomina. Sinne tänne on tosin täytynyt sovittaa joku uusikin kappale siteeksi tai aukkojen täytteeksi - se erottuu paikalla vanhasta rakennusaineesta sekä uutukaisen värinsä että paljon kömpelömmän tekonsa kautta - mutta kuka voisi siitä huolimatta väittää, ettei Parthenon olisi Iktinonoon mestariteos, vaikka joku saksalainen professori olisikin sen kappaleistaan uudelleen koonnut?
    Rakennuksen kokoojalta vain vaadittiin ymmärrystä ja rakkautta työhön, jotta hän sai osat paikoilleen. Onni oli, että Kalevala sai niin tunnollisen ja hellävarovan rakentajan kuin Lönnrot oli ja että hän sai työnsä rauhassa suorittaa aikana, jolloin ei tutkimushalu vielä hämmentänyt näkemästä juuri sitä, mikä semmoisessa työssä oli pääasia, rakennusosien taiteellista yhteenkuuluvuutta. Lönnrot käytti rakennusaineina kansan koko runovarastoa, niin kuin sen sisäinen heimolaisuus edellytti.
    Toisinnoitten tunteminen ei siis vähennä Kalevalan runoelma-arvoa, vaan päinvastoin vakaannuttaa sen. Yhden tai kaksi toisintoa lukiessaan lukija helposti joutuu epäilyksen valtaan, mutta tutustuessaan koko toisintopiiriin hän kohoo metsän yli ja hänelle avautuu tuo laaja näköala, jonka Kalevalassa näemme kauniiksi tauluksi koottuna."

"Kaikki muut tunnetut eepokset ovat kehittyneet ja saaneet lopullisen muotonsa suurien sivistysten ahjoissa ja kirjoitustaidon hoteissa. Kalevala on niihin verraten luonnonlapsi, joka on kehittynyt maailmasta erillään ja oman päänsä mukaan. Se on todellinen kansaneepos ja sen vuoksi omalla mittapuullaan arvosteltava."

"Kalevalan juonen luomisessa Lönnrot on enimmän täydentänyt kansanrunoa ja lisännyt sitä uusilla täydentävillä piirteillä. Mutta juonissa ei olekaan kansalliseepoksen vahva puoli. Runoelman muut kauneusarvot tapaamme täydelleen kerätyssä toisintorunoudessa. Parhaista toisinnoista löydämme samat kauneudet kuin Kalevalasta itsestäänkin. Löydämme niissä täyteläiseksi kehittyneen eepillisen kertomatavan kuvauksineen, vertauksineen, kertoineen. Ne liikkuvat täysin kehittynyttä runomittaa käyttäen, ja milloin joukossa on vailinnaisempiakin säkeitä, ne pikemmin painostavat runollisen sanonnan arvoa kuin sitä heikontavat, sillä moiset kauneustahrat todistavat runopuvun olevan synnynnäisen, kieliaistissa itsetiedottomasti kehittyneen, kauneusaistin välittömän luontaisen ilmauksen, johon laulajaa eivät ole johtaneet opitut kaavat ja lait, eivät tavuitten laskut, korollisten ja korottomain tavujen ja laajuuksien erottelut.

"Nämä kauneudet ovat ilmeiset varsinkin Arhipan runoissa. Hänen Samporunonsa juoksee tyynenä, selvänä ja päämäärästään tietoisena, kieli on ehjää, muoto kaunis; siinä ovat kaikki Kalevalan luonteenomaiset viehätteet, vaikka suppeammassa tilassa ja aiheen etäisyyden vuoksi niukemmin, harvemmilla väreillä käsiteltynä. Samaa voi sanoa Ontrein ja monen muun laulajan runoista.
    Mutta varsinkin semmoisissa runoissa, jotka liikkuvat lähempänä kansan nykyistä käsitepiiriä, tapaamme Kalevalan kauneuden herkimpiä hienouksiaan myöden: syvän, ihannoivan luonnonkäsityksen, herkän, hellän tunteen, hedelmällisen mielikuvituksen ja tietoisen käsityksen runon ylevästä kauneudesta. Vienan Karjalan alueella, jossa lyyrillisiä runoja on vähemmän, ovat varsinkin häärunot ja karjanluku tämmöisen runollisen käsityksen todentajia".

"....Tämmöisiä kaunopuheliaita, sulosanaisia toisinnoita yhteen kudottaissa on pikemmin tarjona se vaara - ja Kalevalan toisia runoja vastaan sitä voikin muistuttaa - ettei runo yhteen kudottuna enää olekaan yhtä hyväsuhteinen kuin toisinto. Kauniita yksityisiä piirteitä kokoontuu niin paljon, että runo paisuu liian laajaksi ja menettää kansan laulamana omistamansa keveyden ja hyvät suhteet. Sitä voisi huomauttaa juuri Kalevalassa olevasta karjanluvusta, samoin Vipusenkin runosta, jotka ovat venyneet melkein liian pitkiksi. Mutta toiselta puolen ovat niitten kaikki säkeet niin kauniita, ettei rakentaja hennonnut mitään poiskaan jättää."

".... Ja se mitä Kalevalassa on pätevintä, on kuin onkin puhdasta kansanrunoa. Sen runoista ovat ovat kauneimmat juuri ne, jotka tarkimmin ovat kansanrunoa. Ne valiosäkeet, joita halusta toistelemme ajatustemme kohentamiseksi ovat kuin ovatkin

Vyöltä vanhan Väinämöisen,
alta ahjon Ilmarisen,
päästä kalvan Kaukomielen,
Joukahaisen jousen tiestä,
Pohjan peltojen periltä,
Kalevalan kankahilta."

I.K.Inha 1911
Koonnut Petri Niikko

Takaisin Vienan Karjalan Ystävät ry:n etusivulle