Suomen Kansan Vanhat Runot on 15-osainen teossarja, joka on monumentaalinen sekä ulkoiselta olemukseltaan että sisällöltään. Ulkonaisesti se on 34 erillistä kirjaa, joiden jokaisen selkää koristaa kultainen, kanteleesta nouseva puu. Puu tuo mieleen mytologisen elämänpuun, jonka lehdet kykenivät antamaan kuolemattomuuden. Jokainen kirja on siten kuin pieni elämänpuu, jonka putoavat lehdet ovat runoja. Kansien sisällä ja paperilla vanhat, aikoinaan suullisesti esitetyt runot tuntuvat kuolemattomilta.

Runoja on kerätty ympäri Suomea ja lähialueiltamme Venäjän Karjalasta, Inkeristä ja Skandinavian suoma-laismetsistä. Niitä on yhteensä noin 86.000. Runojen elämänpuun kasvupaikkana on kantele, joka kätkee sisäänsä runojen esittämiseen tarvittavat sävelmät. Niitä ei tämän teossarjan sisältä löydy.

Jo 1800-luvulla, Kalevalan ilmestymisen aikoihin tuli esille ajatus alkuperäisten Kalevalaan liittyvien runojen julkaisemisesta. Silloin oli tarpeen todistaa, että Elias Lönnrotin kokoama Kalevala perustui aitoihin kansan laulamiin runoihin. Ajan myötä julkaistavan teoksen suunnitelmat laajenivat ja tieteellistyivät. 1900-luvun alussa ryhdyttiin kokoamaan teossarjaa, joka käsittäisi koko kalevalamittaisen runouden ja jota tutkijat voisivat käyttää lähdeteoksena.

Suomen Kansan Vanhat Runot (SKVR) -teossarjan 14 ensimmäistä osaa ilmestyivät vuosina 1908-1948. Se oli ”aikaa uhmaava jättiläishanke: yritys sitoa yksiin kansiin kokonainen arkaainen runokulttuuri”, toteavat akateemikko Matti Kuusi ja tutkija Senni Timonen, jotka ovat toimittaneet sarjan ensimmäisen täydennysosan. Se ilmestyi viime joulukuussa 1997. Yhdistyksemme on valinnut teoksen syksyn runonlaulukisojen yhdeksi teemaksi.
Täydennysosa poikkeaa joiltakin osin huomattavasti aiemmista osista. Aiemmat osat on jaoteltu maakunnittain, esimerkiksi Vienan Karjalan runot sisältyvät neljään ensimmäiseen kirjaan. Täydennysosa taas koostuu neljän kerääjän kokonaisuuksista. Kaikkien tunteman Elias Lönnrotin rinnalle on valittu kaksi hänen edeltäjäänsä Henrik Florinus ja Kristfrid Ganander. Neljäntenä kerääjänä on vähemmän tunnettu Volmari Porkka.

Henrik Florinus (n.1633-1705) oli paimiolainen pappi ja opettaja, joka oli kiinnostunut suomen kielestä. Hän laati mm. latinalais-ruotsalais-suomalaisen sanakirjan. Täydennysosaan sisältyy hänen vuonna 1702 julkaisemansa sananlaskukokoelma, jonka pääosin 1600 -luvulta periytyvät sananlaskurunot edustavat vanhinta tunnettua kalevalaista lyriikkaamme.

Kristfrid Ganander (1741-1790) toimi kappalaisena syrjäisessä Rantsilassa kaukana yliopistoherroista kuten Henrik Gabriel Porthanista. Hänen kirjallisia töitään ei yliopistopiireissä arvos-tettu ja vasta myöhemmin on ymmärretty Gananderin töiden arvo. Hän teki kaksi merkittävää teosta: suomalais-ruotsalaisen sana-kirjan ”Nytt Finskt Lexikon” (1786-1787) sekä kansanuskosta ja mytologiasta tietosanakirjamaisesti kertovan ”Mythologia Fennican” (1789). Molempiin teoksiin hän keräsi ai-neksia ja esimerkkejä suomalai-sesta kirjallisuudesta, murteista ja kansanrunoista. SKVR:n täydennysosan Ganander-kokonaisuus muodostuu ”Nytt Finskt Lexikonissa” siteeratuista kansanrunoista. Aitoja, kokonaisia runoja ei ole löydetty vaan Matti Kuusi on tekstikriittisin menetelmin koostanut runokokonaisuuksia, joihin Gananderin katkelmalliset sitaatit ovat saattaneet kuulua. Näiden kautta saadaan käsitys 1700-luvun kadonneesta runostosta.

Elias Lönnrotin (1802-1884) muistiinpanoista on vielä löytynyt ennen julkaisemattomia tekstejä. Näihin kuuluu mm. loruja, leikki- ja tanssilauluja sekä karjalaisia joikuja, joita ei ole aiemmin osattu sijoittaa mihinkään perinnelajiryhmään ja ne ovat siten jääneet julkaisujen ulkopuolelle. Toisen ennen julkaisemattomien runojen ryhmän muodostavat seksuaaliaiheiset runot, joiden julkaisu on nyt moraalisen ilmapiirin muututtua mahdollista. Aiemmissa SKVR:n osissa ei myöskään ole julkaistu yhtään rahvaanrunoa, jotka ovat kirjoitustaitoisten kansanihmisten kalevalamitalla sepittämiä runoja. Ne kertovat 1800-luvun arkielämästä kuten runojen nimistäkin voi jo päätellä: Porovarkaus, Härän tappaja ja Köyhän miehen naimisesta suuresta suvusta.

Volmari Porkka (1854-1889) oli Suursaaresta kotoisin oleva opettaja, kielentutkija ja yliopiston suomen kielen lehtori. Nyt julkaistaan hänen kesällä 1883 Keski- ja Länsi-Inkerin kylistä keräämänsä runot, joiden kautta avautuu näkökulma inkeriläisten naisten laulukulttuuriin. Mukana on mm. kosio-, hää-, äidin syytös- ja kiitoslauluja.

Kaisu Kotitie 1998
Julkaistu VKY:n Ikkuna Vienaan- jäsenlehdessä

RUNORÄPPÄNÄ Kalevalamitan sääntöjä. Kalevala MM. Runorumpuprojekti. Teesejä suomen kielestä (alkuun). Sanasammon käynnistysopas. Va nhoja kansanrunoja. . Etusivulle. VKY. Linkit. Kuvia